Pusken kävelyvauhtia läpi kuusiviidakon kohti valoa. Kiroilen naama ja sääret verillä ratamestarin ideaa ottaa kartan ainokainen metsä tehokäyttöön piilottamalla sinne rypäle rasteja. Onneksi tuo 500m kaistale on nyt ohi, ajattelen hypätessäni yli lammasaidan ja saadessani mukavan, avoimen nummikentän jalkojeni alle ja kiitäessäni kohti horisontissa näkyvää rastia. Muta lentää, lampaat määkii.. kyllä kelpaa.. kuin lapin tunturit olisi nurtsilla päällystetty.

Neljän kuukauden opintomatka Skotlantiin  ei siis jäänyt vaille suunnistuskokemusta, päinvastoin, aina  mahdollisuuden tullen hypättiin SCUOC:n, eli yliopiston suunnistuskerhon minibussiin ja karautettiin kohti pohjoista, Highlandsin upeille kanervaniityille. Lajin harrastus poikkeaa ymmärrettävästi Suomen tavoista, mutta lajin tunnistaa silti samaksi. 

Skotlannin suunnistuskerma kokoontuu sunnuntaisin “kisoihin”, mitkä muistuttavat meidän iltarasteja. Eri tasoisia ratoja löytyy 4-5kpl, isoimmissa kisoissa jopa ikäryhmittäin ja muutama valiosarjakin. Lajinharrastajia ei fudiksen, kriketin, dartsin varjoon jääneeseen suunnistuksen pariin ole montaa eksynyt, tunnettuvuus on mitä on: kerhomme ensimmäisessä lenkki-illassa lajista täysin tietämättömien osuus oli 10/12, aluksi esiteltiin siis kartta, kompassi, rastilippu… 

Mutta suunnistus on Skotlannissa helppoa, joten muutaman opastetun kierroksen jälkeen pojat kirmasivat jo tottuneesti läpi radan, uskaliaimpien kokeillessa jopa yösuunnistustakin. Metsäthän hakattiin pois ja ihmiset karkoitettiin kaupunkeihin lampaiden kasvatuksen tieltä, joten ruohon, kanervan ja peltojen lisäksi ei ylämaille muuta kasvillisuutta tahi elonmerkkejä ole jäänyt. Virheitä on alettu korjailemaan ja niinpä satunnaiset istustusmetsät hidastavat kulkua ja rajoittavat näkökenttää. Nämä tilkkutäkit eivät suunnistuksellisesti paljoa tarjoa, eteneminen tapahtuu joko täyttä vauhtia puurivien välistä tai nenä maata viistäen ja oksia väistellen. 

Mutta nurmikentät ovat ihanteellista tykitysmaastoa, saa viilettää sydämensä kyllyydestä mukavasti kumpuilevassa maastossa. Kartanlukua ja kompassisuuntaa ei toki sovi unohtaa, mäet ovat kaikki samannäköisiä eikä kiintopisteitä löydy, käyrien lukeminen palkitsee loppumatkasta. Hidasteita tarjoavat polvenkorkuiset, kenkiin ja lahkesiin tarttuvat kanervikot, lammasaidat ja aika-ajoin yllättävä sumu minkä vuoksi pilli kuuluu pakolliseen varustukseen. Allekirjoittaneelle kävi päinvastoin eli sumun hälvetessä matka tyssäsi maisemien ihailemiseen. 

Suunnistuselämyksistä kiinnostuneiden valinta on siis Skotlannin rastiviikko. Rastien etsimisen lomassa voi käydä moikkaamassa Nessietä, maistella elämän vettä yhdessä sadoista tislaamoista tai siirtyä ajassa taaksepäin ja kokea klaanien taistelujen melskeet vierailemalla historiallisissa linnoissa…suosittelen! 
 

Jari McNikkinen