Huhtikuun lopulla sain mahdollisuuden palata ohjaajan roolissa suunnistus harrastukseni lähtökohtaan; HyRan oravapolkukouluun. Viitenä maanantaina kokoontui sekalainen joukko 6-14 vuotiaita lapsia, vanhempia ja ohjaajia Erkylään nauttimaan tasaisista kangasmaastoista, hyvästä seurasta ja tietenkin opettelemaan suunnistusta. 

Suunnistuksen opettaminen 6-vuotiaille on haaste. Pitää eläytyä lasten ajatusmaailmaan ja muistellla, millaista oli katsella maailmaa puoli metriä alempana. Lapsista oppimisen pitää tuntua leikiltä, mikä vaatii ohjaajilta mielikuvitusta. Toisaalta lapset ovat vastaanottavaisia ja omaavat hyvän mielikuvituksen: punainen lankapätkä muuttuu lasten silmissä madoksi ja risumaja mielletään helposti peikkojen kodiksi. Myöskään kysymistä ei arastella, jos jokin asia on epäselvä. 

Suunnistuksen opettelemiseen tarvitaan malttia kaikilta osapuolilta. Suunnistajalle itsestäänselvät asiat, kuten leimaaminen, pitää muistaa selittää yksinkertaisesti ja kiinnostavasti. Useimmiten paras oppimistapa on käytännössä; varsinkin kun lapsilla näytti aina olevan kova kiire suunnistusradalle. Metsässä kävely osottautui hankalaksi - suurin osa halusi juosta. Silloin kartan luku unohtui ja ohjaaja jäi. Toiset kuitenkin keskittyivät suunnistukseen ja muistivat seurata peukulla missä mennään. Ilahduttavaa oli, kun huomasi jonkun  ymmärtävän jotain suunnistuksesta ja pitävän karttaa oikein päin - sattumaa tai ei.

Vanhan sanonnan mukaan totuuden kuulee lasten suusta. Itseltäni eräänkin kerran jälkeen pääsi itsetunto romahtamaan pohjalukemiin, kun kuulin useammankin kerran saman illan aikana vähemmän positiivisia huomautuksia ulkonäöstäni esim.: 

 orava: Onko sulla pisamia?
 minä: (epäröintiä) Ei pitäisi olla...
 orava: Mitä noi pisteet sit sun naamassa on?
 Minullakin vihdoin välähtäää; puhutaan finneistä.- Ne on finnejä, vastaan. 
 orava: Mitä ne on? 

Mietin, kuuluuko tämä enää oravapolkuohjaajan tehtäviin ja pitäisikö minun sittenkin vähentää suklaan syöntiä: päätän jättää valistuksen viisaammalleni ja lopettaa suklaan syönnin joskus. Seuraava viikko menikin uuden minäkuvan rakentamiseen. 

Ennenkuin tutustuin lähemmin nykyiseen oravapolkutoimintaan, ihmettelin aina, kuinka ohjaajat jaksavat joka vuosi palata tehtäviinsä. Oravapolkuopettajan tehtävät ovat aikaavieviä, eikä rahallista korvausta makseta, mutta  palkan saa aitona suoraan lapsilta, kun kuulee olevansa “ se kiva täti” tai huomatessaan, että lapset todella nauttivat metsässä juoksemisesta. Oravapolkulaiset muistuttavat meitä kokeneempia suunnistajia siitä, että suunnistus on muutakin kuin tiukkaa treeniä ja  totista kilpailua - sunnistus on hauskaa!
  
Elokuuta ja oravapolkukoulua odotellen:
Aino S.