Alkusanat

Hyvinkään Rastin Sveitsin alajaoston juuret luikertelevat kauas ammoisiin aikoihin, jolloin ensimmäinen, rohkea ja haasteita kaihtamaton hyralainen astui juustomaan kamaralle. Silloin oli kevät tai ehkä jo varhainen kesä: Sveitsissä lehmänkellot kilkattivat, suklaa suli ja Alpeilla paistoi aurinko. Hyralainen viipyi kesän yli ja päätti palata taas seuraavana vuonna. Seuraavan kesän lopussa jaosto sai vahvistuksen ja toiminta laajeni ympärivuotiseksi.

Tämä pieni kertomus on kuvaus omista suunnistuskokemuksistani Sveitsissä kolmen ensimmäisen kuukauden ajalta. 

Treeniä, treeniä

Tobleronen ja juuston syönti ei kasvata kuin rasvaprosenttia – sen tiesin jo vanhasta kokemuksesta. Siksin päätin aloittaa totisen treenin seuraavaa vuotta varten hyvissä ajoin. Tavoitteena oli pyöräillä paljon ja juosta enemmän. Ohjelmaan kuuluivat myös  marraskuun puoleen väliin asti suunnistuskisat viikonloppuisin. Edessä häämöttävät lumiset huiput houkuttelivat myös suksille.  

Yksin on orpo olo ja tympeä treenata –  tuli ikävä HyRan salivuoroja. Onneksi myös Bernissä on suunistusseura, jonka tiistaiset sisätreenit tulivat hyväksi korvikkeeksi. Treeneissä salissa telmivät samaan aikaan niin veteraanit kuin junioritkin. Kaikki sujuu kuitenkin sopuisasti, eikä ruumiita vielä ole tullut.
Harjoitusmaastot poikkeavat suuresti kotikonnuilta  tutusta Sveitsistä. Joka kerralle voi kehittää eri reitin, eikä siihen vaadita edes mielikuvitusta. Haittapuolena mainittakoon kapeat tiet ilman pyöräteitä ja valaistuksen puuttuminen eli tulee treenattua myös yösuunnistusta. Jo alkuvaiheessa totesin harjoitusmaastot vaihteleviksi: on pitkiä mäkiä, jyrkkiä mäkiä ja erittäin pitkiä ja jyrkkiä mäkiä. Jalkoihin iski ikijumi, eikä edes SAUNA auttanut.

Kilpailuissa on kivaa (melkein aina)

Heti saavuttuani oli minulla halu päästä vertaamaan taitojani sveitsiläisten kilpasiskojeni kanssa. Empimättä enempää syöksyin ojasta allikkoon ilmottautuessani ensimmäisiin kisoihini Sveitsissä. Kisa oli  Sveitsin mestaruuskisa ja paikkana kaikkien japanilaisten rakastama Grindelwaldin turistikylä. Lähtö oli sijoitettu jonnekin 2000m paikkeille. Edessä, sivuilla ja takana kohosivat vuoret, eikä metsää näkynyt. Siat juoksentelivat kilpaa verryttelevien suunnistajien kanssa ja aurinko tietenkin paistoi. Jo kisan alkuvaiheessa huomasin, että Alppiniityillä juokseminen ei olekaan niin yksinkertaista. Kartta oli kauttaaltaan keltainen ja täynnä korkeuskäyriä. Omalla radallani oli noususummaksi ilmoitettu 350m ja matka oli 6.5km. Vieläkin ihmettelen, miten kyseinen noususumma oli laskettu. Ehkä se olikin vain viimeiseltä rastilta maaliin. Grindelwaldin mestaruuskisoissa HyRalla oli edustus myös miesten pääsarjassa. Nikkisen Jari taisteli miesten radan läpi ja sai lopputuloksen toisin kuin allekirjoittanut, jolle tuli noutaja jo puolen välin jälkeen (juustossa ei ole paljoa hiilihydraatteja). Mainittakoon vielä, että Jarin radalla noususumma oli n. 1000m ja matkakin melkoisen pitkä.

Grindewaldin kisan jälkeen seurasi erinäisiä pikkukisoja enenkuin päästiin jälleen  taistelemaan  Sveitsin mestaruuksista. Scheweizer Meisterschaft im Staffel juostiin Zweisimmenissa, jossa taas metsää sai etsimällä etsiä.  Grindewaldin kisa vielä muistissa hiipivät tummat ajatukset mieleeni: selviänkö maaliin saakka? Rata ei kuitenkaan ollut suunnistuksellisesti  erityisen haastava, mutta fyysisesti kylläkin. Erityisesti mieltäni lämmitti, kannustushuudot, kun kampesin mäkeä ylös viimeiseltä rastilta maaliin: Heija Hyvinkää- huuto sai hapoista kuohuvat jalkani vielä nousemaan juuri ja juuri maasta.Vaikka en itse päässytkään joukkueessamme loistamaan, oli Team Skandinaviamme neljäs kolmenkymmenen joukkueen joukossa (tosin sarja oli naisten lyhyt). Mitali jäi parin minuutin päähän, eikä sekään sinänsä harmittanut, koska Sveitsissä ei mestaruus mitskuja kaiken maailman ulkomaalaisille jaeta.
Mielenkiintoisin, vaihtelevin ja suunnistuksellisin kisa tähän mennessä oli Ranskan rajan tuntumassa juostu kisa. Alue kuuluu Jura vuoristoon ja paikka oli tarkalleen La Dolen jo rupsahtanut hiihtokeskus. Radallamme oli niittyä, metsää ja jopa avokalliota. Pettymyksekseni huomasin, että täkäläiset avokalliot eivät ole aivan yhtä mukavia juosta kuin suomalaiset. Muutenkin maasto oli yllättävän hidaskulkuista lukkunottamatta niitty osuuksia, joilla pystyi päästelemään höyryjä ulos.  Kisa oli yhteinen sekä ranskalaisille että sveitsiläisille. Kisan jälkeen ranskalaiset kaivoivat patongit ja boolikipot esille ja bileet olivat valmiit alkamaan – rankan kisan jälkeen on tärkeää palautella hyvin.

Syksyisin Sveitsissä juostaan paljon partiokisoja, jotka poikkeavat huomattavasti entuudestaan tuntemastani am- partiokisasta. Rasteja ei tarvitse jakaa vaan kaikki juoksevat karttaan piirretyn radan. Partiossa on kolme jäsentä, mutta vain yksi kilpailukortti, jota sitten vaihdellaan matkan varrella. Kaikkien ei tarvitse käydä kaikilla rasteilla ja joku voi aina huilailla ja odotella muita sovitussa paikassa. Taktiikkalaji tämäkin, mutta kivaa ja rentoa. Baselin mestaruuskisoissa viestistä tuttu Suomi-Ruotsi tiimimme jyräsi ja voitimme mestaruuden. Ylitimme suorituksellamme jopa sikäläisen lehden uutiskynnyksen. Sveitsin mestaruuskisoissa pettämättömäksi luultu taktiikkamme petti ja sijoituskin oli sen mukainen. 

Viimeinen tosi naisten ja miesten  koitos oli marraskuun puolessavälissä juostu Tomila. Se on yhteislähtökisa ja matkat ovat ylipitkät. Tänä vuonna maasto oli erittäin polkurikasta ja tasaista, joten matkakaan ei koitunut turmioksi, vaikka niin epäilinkin. Tappiota tanskalaiseen voittajaan tuli jonkun verran, mutta hyvillä mielin jäin lunta odottelemaan. Eikä sitä kauaa tarvinnut odottaa, kun jo seuraavana aamuna maa oli valkoisenaan lumihiutaleita.

Luksusta suomalaiselle suunnistajalle kisoissa on jäätee, jota lähes poikkeuksetta tarjoillaan maalissa. Sveitsissä on melkein aina kisoissa käytössä Sportident, jonka myös minä havaitsin eri käteväksi. Tosin kyllä niitä tuloksia saa täälläkin välillä odotella. Pienimmissä kisoissa rata pitää itse piirtää mallista, mutta samallahan siihen voi tutustua. Maastot ovat hyvin vaihtelevia: Yleensä nousumma kohoaa taivaisiin, mutta tasaista paanaakin löytyy. Polkuja ja lehmiä on useimmiten paljon. Pistekumpareet ja kivet ovat maastossa lehmänläjän kokoisia ja niitä olikin aluksi vaikea havaita. 

Kohti kevättä

Talven kisakalenteriin on jo merkitty  yksi hiihtosuunnistuskisa, jossa toivon myös hyralaisia tapaavani. Hiihtosuunnistus ei ole vielä Sveitsissä yhtä suosittua kuin suunnistus, eikä kisojakaan ole useasti: n. 5-10 kisaa talvessa. Raisut ruotsalaiset yllyttävät myös osallistumaan Engadin hiihtomaratoniin, joka on helmikuussa. Sitä varten on tietenkin kerättävä hiihtokilometrejä ja eiköhän se täälläkin onnistu. 

Talvella pääsee myös suunnistamaan, jos intoa riittää. Lumettomilla alueilla järjestetään viikonloppuisin harjoituskisoja, jotka varmasti ovat hyvää vaihtelua asfalttijuoksulle. Eli programmia riittää. Ensi keväänä toivottavasti olen särmemmässä kunnossa ja valmiimpi uusille haasteille. Siihen asti: tiukkaa treeniä ja tautista tsemiä kaikille hyralaisille.