Suomen 13. tunturisuunnistus suunnistettiin tänä vuonna Pyhätunturilla 23.-24.8. Noin 550 elämysseikkailijan joukossa oli myös meidän maineikkaasta seurastamme 7 edustajaa. Saviahon Aarno ja Aila tutkiskelivat mustikkamaita sarjassa H/D 90 (sarjan ikämerkintähän tarkoittaa yhteisikää...), Ulla B. avarsi vankalla kokemuksellaan suunnistuksen saloja maailmanmestari-tyttärensä pojalle Topi Anjalalle H/D 70-sarjassa ja samassa sarjassa seikkailivat myös Marja-Liisa ja Kari Vuorio. Tyttöjen suunnittelema kesänpäättäjäisretki supistui osanottajiltaan puoleen viime hetken sairastumisten vuoksi. Siksi D 17-20 sarjassa retkeili seuramme tyttötiimistä vain 1 partio, Katja&Paula.

Tyttöjen matka autolla kohti Pyhätunturia alkoi perjantaiaamuna kukonlaulun aikaan. Matka oli pitkä ja hikinen, josta kiitos arskalle, ja perille saavuimme poroja väistellen illan jo hämärtyessä. Olimme ehtineet jo tuttuun tyyliimme asettautua kotoisasti aloillemme, kun saimme kämppäkavereiksi kilpasiskoja Keski-Suomesta, joita aloimme heti nujertaa henkisesti. Ilta kuluinopeasti, ja kävimme nukkumaan malttamattomasti kisa-aamua odottaen.
 
Lauantai”aamuna” kilpailu alkoi Hotelli Pyhätunturin pihasta, puolivälistä tunturia, yhteislähdöllä klo 14.00. Alku sujui joutuisasti tunturin alarinteillä juosten. Puolivälissä olikin sitten tarjolla 
n. 4 km rastiväli, jonka aikana alkoi tuntua, että emme etene 1:30 000 mittakaavassa olevalla kartalla senttiäkään. Reitinvalintamme kulki tunturia halkovan Pyhäkurun kautta,  jonne laskeuduimme kivikkoistarinnettä pitkin. Tässä vaiheessa kiittelimme mielessämme Partasen Ristoa, joka kehoitti meitä teippaamaan nilkkamme kunnolla. Kun olimme päässeet rinteen alas, katselimme muiden ketterää laskeutumista samassa rinteessä — portaita pitkin. Loppu matka oli tasaisempaa, ja jolkottelimme maaliin 10.2 km radalta polkuja pitkin. Tulostaululta huomasimme, että aamuinen energiajuomilla pelottelumme ei ollut tehonnut kämppiksiimme, jotka voittivat meidät lähes puolella tunnilla.

Ehdimme juuri ja juuri palautua edellisen päivän koitoksesta, kun jo löysimme itsemme 2. osakilpailun lähdöstä. Ylpeinä totesimme ehtivämme vielä mukaan takaa-ajolähtöön, johon pääsi mukaan, jos eroa kärkeen oli alle puoli tuntia. 10.3 km:n reittimme teki kiemuran viereisillä Soutajankankaan tuntureilla, josta loikottelimme takaisin Pyhätunturin rinteille. Kakkoskolmosvälillä tunturin kuvetta kirmatessamme ohjasimme Arskin ja Ailan omalle rastilleen. Radan loppupuolella energiavarastomme olivat vielä niin täynnä, että innostuksissamme kiipesimme jyrkkää laskettelurinnettä liian pitkälle. Onneksi hetkeä aiemmin kantoapua pyydelleet miehet pelastivat meidät kuitenkin megapummilta, ja neuvoivat meidät oikeaan suuntaan.

Maalissa kaikki totesivat saaneensa jälleen repullisen hienoja, unohtumattomia elämyksiä, eikä tuloksilla ollut niin väliä. (eikä niistä ole tätä kirjoitettaessa edes tietoakaan) Lopuksi todettakoon, että sanonta: ”kauas on pitkä matka” pitää todellakin paikkansa, mutta jälleen kerran matkustaminen kannatti!
 

Kolme vuotta sitten Ylläksellä Marjan ja Tapsan kanssa melkein päätettiin, ettei ikinä enää kivikkoiseen tunturisuunnistukseen. Mutta mikä kumma taas saikaan pään kääntymään?

...Seistään helteisessa Pyhätunturin  kupeessa vielä sulassa sovussa vierekkäin numerot rinnassa viidensadan terävän näköisen suunnistajan kanssa. RASTISTA kolme kovaa partiota tosin vähän vahvistettuna toisen seuran nousevista voimista. Ulla ja Topi, Paula ja Katja ja me odotetaan Juhani Ahon haulikon paukkua persuksiin. Ylämäki alkaa - tietä pitkin kylläkin alkuunsa - poikki kivikkoisen laskettelurinteen alas epämääräiseen notkoon. Kaikki vielä hyvin, on pysytty porukassa ja minullakin paikka hallussa. Kurkkua vähän kuivasi, juotavaa ei ehditty vyölaukusta kaivaa, joten ilahduin kun näin  ennen kakkosrastia polulla kippaamassa puolukoita säkkiin. Lähes puolimetriä leveät keruukoneet käsissä lähtivät jatkamaan puoliraakojen marjojen keräämistä. 

Kakkosrasti löytyi ilman ongelmia ja matka jatkui pienen kurun pohjalla. Ulla ja Topi huikuilivat ylempänä ja menivät niin kovaa että mekin päätettiin nousta ylemmäs parempikulkuiselle polulle. Sitä pitkin hölkyttelimme koko ajan nousten kohti tunturijonoa. Ohi pyyhälsi silloin tällöin hikisiä, puhisevia ukonkörilöitä, joita piti väistellä. Tunturin juurella Karhunjuomalammen rannalla olikin sitten reitinvalinnan paikka, ainoa ehkä tällä reissulla. Oli päästävä tunturijonon toiselle puolelle. Kuruista oli varoteltu, varsinkin sateella, mutta nythän oli pouta. Yhdet suuntasivat isoon Pyhäkuruun (ehkä viisaimmat),  toiset vaikeakulkuiseen Pikkukuruun (ehkä tyhmimmät), kolmannet suoraan tunturin yli ( varmaan hyvä valinta).

Lähdimme nousemaan yli tunturin - aluksi vähemmän kivistä maastoa, mustikoita niin julmetusti. Kivet lisääntyivät, tuli jo Ylläs mieleen.  Piti jo tankatakin. Arski edellä kipitti kuin vuorikauris ja huuteli, että seurataan vaan tota kurua niin hyvin menee. Mun tartti nyt vaan keskittyä kiviin ja kinttuihini, Kaisalta lainaamani nastarit olivatkin tosi hankalat kun meinasivat väkisin luistaa. Kompassin panin taskuuni varmuuden vuoksi ja seurasin vaan HyRan mustaa selkää. Näkymät oli mahtavat, mutta kohta selvisi että ei sellaista maisemaa oikeella puolella pitäisi ollakaan. Vaikka Arski oli sata metriä edellä kuului korviini kamala manaus  - turkanen me ollaan kiipeämässä väärälle tunturille, ja vielä kaikkein korkeimmalle. Huh,huh siinä meinas jo meikäläisellä mennä kurat housuun ja kuului kumppanin kysymys, mennäänkös suoraan maaliin? Mä sanoin että ei toki, jos kerran sentään tiedetään että millä mäellä ollaan, ettei aivan  eksyksissä olla. Kiivetään ylös vaan ja tullaan alas - tunturisuunnistushan tää on ja sääntöjen mukaan ainakin yksi rasti pitäisi olla tunturin laella. Vaikka siellä ei rastia olekaan niin ollaampahan ainakin käyty siellä. 

Pari eksynyttä ?? pääsarjan poikaa laukkasi tunturin laella, pari tyttöä rinkkoineen ja koirineen nähtiin alastullessa. Arski heitä valaisi, että täällä on 500 henkeä suunnistuskisoissa, sanoivat että kas kun ei ole muita näkynyt. Saivat vastauksen, että ei pitäisi ollakkaan. Loppumatka ekana päivänä menikin sitten suomaastoissa ja alavemmilla mailla Vähäsen Jukan tyyliin - kuin telkkä pönttöön. Lähes 3 tuntia ja 9.9 km takana, äkkiä saunomaan ja syömään, sitten koneet - ei tosin puolimetriset ja ämpärit kainaloon ja takaisin tunturiin, mustikkamettään, ettei vaan tämän kesän marjankeruutouhut saisi katkoa. Ämpärillinen siinä kohmaistiin tunnissa ja niitä sitten iltahämyssä mökissä perattiin. Toisen päivän aamuna jalat tuntuivat taas vähän oudoilta. Uudet teippaukset polviin, kenkien aiheuttamat rakkulat piiloon, puku päälle ja IHME kumma, YHTEISlähtöön. Toisilla lähtöpaikka oli kahden kilometrin päässä, meillä oli tuuria, kun mökki oli lähdön vieressä. Siellähän se Ullakin venytteli trikoissaan ja nuoret virkeinä kuin eilistä päivää ei olisi ollutkaan. Rata oli aavistuksen lyhyempi , suht tasaisessa maastossa alkumatkan, kipuilua pienelle tunturille ja jopa juoksua asfalttitiellä. Lopussa meinasi ryytyä kun piti kiivetä laskettelurinnettä pitkin ylös - ekan päivän reitti vastakarvaan. Ullan ja Topin kanssa taivalsimme loppumatkasta. Sydäntä lämmitti katsella edellä menevien mummon ja tyttärenpojan tukeutumista toinen toisiinsa rankassa rinteessä. 

Maalissa hyvävoimaisina otettiin yhteiskuvat, Paula ja Katja olivat jo suihkunraikkaina lähtemässä kotia kohti. Mekin käytiin hakemassa hotellin emännältä ostetut  Lapin hillat, syötiin, pakattiin kampsut ja lähdettiin pitkälle ajomatkalle kotiin. Taas yhtä voimainkoitosta rikkaampi, mutta jotenkin jäi kaivelemaan että, pitäisköhän ton Arskin taas mennä Oravapolulle....ennen Jeriksen ensi vuoden kisaa...on jotenkin  se kartan suunnastus tainnut päästä unohtumaan...että 90 astetta vikaan...

PS. Viikko ylläkuvatun kisan jälkeen istun soffalla, kirjoitan tätä juttua, jalka paketissa. Kisaa vaarallisemmaksi  osoittautui loman jälkeinen työmatka aamusella. Pääsi näet auto pökkäämään pyöräilevän TUNTURIsuunnistajan kumoon ja kuinka ollakkaan, sama nilkka kuin kaksi vuotta sitten hiihtoladulla, mutta nyt onneksi lievempi haaveri. Vuosi aikaa kuntoutua Jeriskuntoon, joten kaikki mukaan. Anni on jo kuulemma varannut Ulla-mummon parikseen.